Sydänliiton Mikko Syvänne kommentoi rasvajuttujani

kirjoittanut | 15.12.2011 | Blogi | 59 Kommentit

Pyysin Sydänliiton ylilääkäriltä Mikko Syvänteeltä vastinetta rasvakirjoituksiini. Minua kiinnosti, millaisia ajatuksia kirjotukseni ovat herättäneet Sydänliitossa ja muuallakin päättäjätasolla. Mikko Syvänne ystävällisesti vastasi pyyntööni seuraavan kirjoituksen muodossa. Mikko Syvänteen omaa Retrospektoskooppi-blogia voi lukea täällä. 

_________________________________________________________________

Kiitän Reijo Laatikaista tilaisuudesta kommentoida hänen yhteenvetoaan ravinnon rasvojen vaikutuksesta terveyteen. Puheenvuoroni ei ole ravintoteoreettinen (en ole ravitsemustieteilijä), vaan sydänlääkärin ja asian suhteen jossain määrin valistuneen kansalaisen. En juurikaan puutu Reijon tulkintoihin yksittäisistä tutkimuksista, vaikka olen hänen mainitsemansa artikkelit valtaosin lukenut, ja erinäisiä muitakin. En esitä kirjallisuusviitteitä.

Reijo rajaa aiheensa pääosin rasvoihin, mikä on oikeutettua, enkä kritisoi sitä. Silti haluan laajentaa perspektiiviä. Viime aikoina velloneessa rasvakeskustelussa on ollut muun muassa se vika, että puhutaan liikaa rasvoista. Silloin monet muut tärkeät asiat jäävät varjoon. Olen lämpimästi samaa mieltä vihannesten, hedelmien ja marjojen runsaan käytön suosimisesta. Ei haittaa, vaikka niiden energiasisällöstä on yleensä yli puolet joidenkin demonisoimia hiilihydraatteja. Täysjyväviljan suosimisesta olen myös samaa mieltä – ei pelkästään verisuoniterveyden kannalta. Juuri ilmestyneessä BMJ-lehdessä osoitettiin taas kerran, että täysjyvävilja suojaa merkittävästi paksunsuolen syövältä. Kyse ei ole pelkästään kuidusta, vaan muistakin täysjyvän sisältämistä aineksista.

Liika sokeri ja nopeasti sokeristuvat hiilihydraatit ovat huonoja, mutta ei se ole uutta: näin opetettiin minulle koulun terveysopissa 1960-luvulla ja isäni kertoman mukaan samaan suuntaan 1910-luvulla.  Riittävä kalan saanti on tarpeeksi vakuuttavasti osoitettu terveelliseksi, viimeksi nuorehkojen tanskalaisnaisten aineistossa. Kalan hyöty johtunee suurelta osin rasvoista (pitkäketjuisista omega-3-rasvahapoista), mutta luultavasti muustakin. Lyhyempiketjuinen, kasviperäinen omega-3-rasvahappo, alfalinoleenihappo, kuuluu myös suosittavien joukkoon.

Muiden rasvojen suhteen olen vakuuttunut, että Suomessa tapahtunut muutos, jossa tyydyttyneen rasvan osuus energiasta on vähentynyt yli 20 %:sta Reijon mainitsemaan runsaaseen kymmeneen, on ollut suotuisa. Totta, samanaikaisesti on tapahtunut paljon muuta hyvää, mikä on vaikuttanut sepelvaltimotautikuolleisuuden 80 %:n vähenemään työikäisillä. Epidemiologiset selvitykset meillä ja muualla saavat ainakin minut riittävästi vakuuttumaan, ettei paluu runsaan kovan rasvan voi- ja läskisoosikulttuuriin ole suotavaa. Yksityiskohtia viilataan koko ajan. Juuri tuli julki pieni tutkimus, jonka mukaan juuston kova rasva olisi biokemiallisesti vähemmän haitallista kuin voin kova rasva. Kestääkö tuo tulos jatkotutkimusten valossa vai ei, jää nähtäväksi, mutta ei se kokonaisuutta muuta.

On siis tärkeää, ettei oteta takapakkia myönteisessä rasvakehityksessä ”taas syödään voita, se on terveellistä” -hengessä. Reijon mielipiteestä ”lisäponnistukset tyydyttyneen rasvan vähentämiseksi menevät mielestäni harakoille” olen samaa mieltä, mutta vain niiden – ilahduttavan monien – osalta, joilla asiat ovat kunnossa. Ei unohdeta, että ainakin puolet väestöstä on kovan rasvan saannin suhteen Reijon mainitsemien keskiarvojen yläpuolella; he hyötyisivät tämän rasvaosuuden kohtuullistamisesta. Haasteina ovat ehkä nykyään enemmän runsas pitsajuusto ja naposteluvälipalat kuin läskisoosi, mutta silti.

Pyrkimykset huonojen rasvojen ja huonojen hiilihydraattien vähentämiseen eivät ole mitenkään ristiriidassa eivätkä kilpaile keskenään. Edelleen on perinteisiä huoltamon baarin miehiä, joilla on tekemistä sekä makkaran, viinereiden että oluen vähentämisessä ja korvaamisessa paremmalla ravinnolla.

Useimmat lääkkeet, varsinkaan sairauksien ennalta ehkäisyyn tarkoitetut, eivät ole lyhyellä aikavälillä elintärkeitä. Voimme käyttää niitä tai olla käyttämättä. Syödä sen sijaan täytyy (melkein) joka päivä. Nykyään syöminen edellyttää valintoja, tietoisia tai tiedostamattomia. Ennen oli yksinkertaisempaa, kun söit mitä sait tai näit nälkää. Jokaista suupalaamme emme voi (enkä ainakaan minä haluakaan) tieteellisesti perustella, mutta aika paljon tiedetään hyvien valintojen pohjaksi. Ei ole absoluuttisen oikeaa ruokavaliota. Pärjätty on pääosin hylkeenlihalla (inuitit), maaeläinten lihalla (masait) tai erittäin hiilihydraattipitoisella mutta runsaasti täysjyvää ja vihanneksia sisältävällä ravinnolla (perinteinen aasialainen).

Jos jätetään laskuista aliravitsemukseen ja puutostauteihin johtavat ruokavaliot (niitäkin maailmassa on edelleen aivan liikaa), selvimmin terveydelle vahingollinen on niin sanottu länsimainen dieetti, jossa ennen muuta on taipumus saada kulutukseen nähden kaikkea ylen määrin, mutta nimenomaan kovaa rasvaa, huonoja hiilihydraatinlähteitä ja suolaa.

Silloin kun valinnan varaa on, yksilölliseen ravitsemukseen vaikuttavat monet tekijät: maku (totta kai!), saatavuus ja sen helppous, tottumukset (ja niiden vastapooli, kokeilunhalu), hinta, uskonto, ideologia, sosiaalinen paine, uskomukset, muodit – ja viimein tieto. Joillekin tärkeintä on maataloustekniikka (luomu, perinteinen viljely vai moderni perinteinen), toisille ruoan alkuperän postinumero (lähiruoka). Itselleni synteesi kaikista noista merkitsee runsasta vihannesten ja hedelmien käyttöä, kalaa vähintään pari kertaa viikossa, täysjyväviljaa, mieluummin pehmeää kuin kovaa rasvaa, vähäsuolaisuutta, joskus punaista lihaa ja kohtuutta alkoholin käytössä. Kaikkea – enemmän tai vähemmän perustellusti – terveellisenä pidettyä ei millään ehdi eikä jaksa. Niinpä en juo vihreää teetä päivittäin enkä ole saanut itsestäni suklaan syöjää, kun en erityisemmin pidä siitä. Toivottavasti pieni päivittäinen pähkinäannos korvaa sen.

Ruoasta voi nauttia, vaikka söisi elääkseen, ei eläisi syödäkseen. Hupia, lohdutusta, tylsyyden karkoitusta ja muita myönteisiä elämyksiä voi saada syömisestä, mutta olisi hyvä, että enemmän jostain muusta.

Pitkälti olen samaa mieltä kuin tämän päivän (14.12.2011) Etelä-Suomen Sanomien pääkirjoitus: Kohtuutta rasvakeskusteluun. Pieni varaus toteamukseen: ”Ruokakeskustelussa ongelmana on, että eniten äänessä ovat ääripäät, jotka suhtautuvat ruokavalioon lähes fanaattisesti.” Ääripääksi tunnistan kyllä ”voita, kermaa, läskiä, pekonia, ei hiilihydraatteja” -lahkon, mutta mikä on toinen ääripää? Ei meillä juurikaan ole hyvin vähärasvaisen Ornishin dieetin kannattajia. Ääripääksi eivät käy ainakaan näyttöön perustuvat (”viralliset”) ravintosuositukset, jotka ovat jo sinänsä varsin sallivia. Niistä itse kukin voi jonkin edellä mainitun perusteen mukaan kohtuullisesti poiketakin vaarantamatta terveyttään.

Mikko Syvänne

Kardiologian erikoislääkäri, sisätautiopin dosentti

Sydänliiton ylilääkäri

_________________________________________________________________

Kiitos palautteesta Mikko!

Voit lukea aiempia kirjoituksia palaamalla yhteenvetooni rasvoista tai hakea esimerkiksi seuraavia kirjoituksia:

Lee Hooperin meta-analyysi rasvoista

Suomalainen mielisairaalatutkimus

Oslo Diet Heart