Antropologi Mirka Majamäki on aktiivinen keskustelija ravitsemusblogeissa ja – sosiaalisessa mediassa. Mirkan digitaalinen jalanjälki näkyy karppausfoorumeilla, ravitsemustietelijöiden blogeissa ja monien muiden ravitsemuksesta kiinnostuneiden palstoilla. Tässä kirjoituksessa Mirka kertoo omasta suhtautumisestaan ruokaan. Mirka on julkaissut oman Kysymyksiä syömisestä -blogin, johon hän toivottaa myös Pronutritionist-blogin lukijat tervetulleiksi. Kiitokset Mirkalle lukuisista rakentavista ja tiukoistakin kommenteista!  

_________________________________________________________________________

Mirka Majamäki

Minulta pyydettiin juttua ravitsemuskeskustelua pitkään seuranneena. Olen ruokakulttuuriin ja ravitsemukseen erikoistunut kulttuuriantropologi, graduni tein kiinalaisesta ateriasta, siihen liittyvistä käsitejärjestelmistä ja sosiaalisesta (sekä terveydellisestä) symboliikasta.

Ravitsemuskeskusteluista varhaisimmat muistoni koskivat sitä, että lautanen piti syödä tyhjäksi maittoi tai ei, koska Biafrassa lapsilla oli nälkä. En aivan ymmrtänyt, miten kärsimykseni biafralaislapsia auttoi, mutta alistuneesti yritin parhaani.

Seuraavat muistoni liittyvät jo Ancell Keysiin. Olin ehkä seitsemän, 1970-luvun alkuvuosia. Isäni oli vastaväitellyt sosiologi, minullekin läheiseksi tullut kakkosvaimonsa opetti valtsikassa hänkin. Kakkonen innostui kolesteroliteoriasta täysillä ja ryhtyi laktovegaaniksi, isäni taas moitti Seitsemän maan tutkimusastelman niin alkeelliseksi, ettei menisi kuunaan läpi Suomessa edes sosiologian alavuosikurssilaisten proseminaarissa.

Koska tykkäsin kananmunista, päätin että isi oli tuossa metodologisessa puutteellisuussa selvästi uskottavampi.

Seuraavina vuosikymmeninä ravitsemuskeskustelu minun nähdäkseni pyöri hyvin pitkälle juuri kasvissyönnin ympärillä. Sitä perusteltiin ekologisesti, eettisesti ja terveydellisesti. Myös puhdasta moralismia esiintyi. En mene siihen pidemmälle, koska se lienee kaikille tuttuakin tutumpaa.

Ensimmäinen havaitsemani uusi teema tämän jälkeen koski ruoan yksilöllistymistä ja estetisoitumista 1980-luvun jälkipuoliskolla. Nousi kapina einesteollisuutta ja standardoitua laitoskeittiöruokaa vastaan, samalla kun yleistynyt rinkkamatkailu toi jännittäviä kansainvälisiä vaikutteita monikansallisen hotellistandardin rinnalle. Kirjakaupat ja kirjastot tulvivat keittokirjoja ympäri maailmaa, samalla myös estetiikka akateemisena oppiaineena alkoi kiinnostua ruoasta esteettisenä ilmiönä. Ruoasta tuli väline identiteetin rakentamiseen. Tässä vaiheessa minäkin kiinnostuin ruuasta tutkimuskohteena. Koska en ollut kiinnostunut hiiliatomien sidoksista, arvelin paikkani olevan Viikin sijaan valtsikassa tai humanistisessa. Aloitin ensin kirjallisuustieteestä ja estetiikasta, mutta kun se ei tuntunut oikein käynnistävän ahaa-elämyksiä, vaihdoin  kulttuuriantropologiaan. Myös ravitsemustiedettä seurailin sivusta minkä silloin osasin.

Peruslähtökohtani ruoan tarkastelulle oli gastronominen sekä käsitejärjestelmiä ja niihin liittyvää symboliikkaa havainnoiva. Melkoinen yllätys sitten oli, kun keskustelu leimahtikin vähähiilihydraattisten ruokavalioiden ympärillä yhtäkkiä koskemaan rasvahappoja ja makroravinnesuhteita, joita olin pitänyt niin puisina kuin vain… minkä taakseen jättää, sen edestään löytää!

Kulttuuriantropologiassa keskeisimpiä kysymyksiä on toiseus ja siihen suhtautuminen. Se voi olla vihamielistä, kuten tyypillisesti rasismissa, vaikka ilmiö on paljon laajempi. Vihamielisyyden akanvirtana lähes yhtä tyypillistä on myös toiseuden romantisointi. Tätä on mm. orientalismin käsitteen ympärillä pohdittu paljon. Tästä amerikkalainen kulttuuriantropologia on jo reilut sata vuotta sitten tehnyt huomattavaa työtä intiaanitutkimuksen parissa. Suhtautuminen intiaaneihin (inhoan poliittisesti korrekteja ilmaisuja, koska niidenkin oikeellisuudesta voi vängätä loputtomiin joten käytän perussuomea) on saanut muotoja äärestä laitaan. Intiaanit haluttiin hävittää Suurilta tasangoilta systemaattisella puhvelien sukupuuttoon lahtaamisella, jotta nämä raakalaiset punanahat saatiin eliminoiduksi kunniallisten kristittyjen viljelypyrkimysten tieltä. Ja toisessa päässä intiaani on nähty Jalona Villinä.

Intiaanitutkimus on tuonut myös toisen keskeiseltä näyttävän näkökulman ajatellen ruokakeskusteluakin, nimittäin totemismin. Toteemi on ollut tyypillisimmillään heimoyhteisön koristeellinen symboli, jonka kaiverruksissa on ilmaistu heimon koossa pitävät myytit ja arvot. Ihmiset on (ainakin tarvittaessa) jaettu toteemin jakaviin ja toteemin ulkopuolisiin, vieraisiin. Tässä tulee taas se toiseus. Kulttuuriantropologi tutkiessaan toiseutta pohjimmiltaan tutkii itseään, omaa aikaansa ja sivilisaatiotaaan: Mikä on ihmisyydelle universaalia, mikä taas erityistä ajallemme tai kulttuurillemme ominaista. Niin myös intiaanien totemismi poiki totemistisia tarkastelukulmia urbaanin länsimaiseen kulttuuriin.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että karppauksesta tuli eräänlainen internet-ajan klaani. Sen toteemina on julkisuudessa ja lehdistössä näkynyt ennen kaikkea voi ja pekoni, karppien sisäpiireissä taas varsinkin alkuvuosina Lindahlsin täysrasvainen turkkilainen jugurtti, nk. Partaäijä. Partaäijä-ämpäreistä muodostui kulttiesine ja keräilykohde.

Alkoi melko pian olla toisarvoista, mitä kukakin oikeasti söi, piti tunnustaa oikeaa väriä. Jos olit karppi, sinun oli julkisesti puolustettava maitorasvaa kuin Siniristilippua, vaikka miten olisit ollut öljyn ystävä. Tulkinta karppauksesta alkoi kaventua. Media halusi samaa: Vihanneksia suosiva karppi ei kelvannut lehtijuttuun, vaan haastateltava vaihdettiin ”sopivampaan”. Mitä pidemmälle asemasota on jatkunut, sitä suvaitsemattomammiksi asenteet ovat käyneet. Ei olla enää kiinnostuneita hiilihydraateista, vaan poliittisesti korrekteista rasvanäkemyksistä!

Samalla suvaitsevaisuus muuta kuin perinteiseksi miellettyä, lähinnä 1950-luvun suomalais-skandinaavista ruokaa valikoivasti tulkiten, on vähentynyt. Sana soija tai jopa Välimeri herättää raivoa, joka ulottuu myös tuontihedelmiin: tuontimoskaa. Toiseuden rajat ovat siis hyvin kapeat,  niin karppavilla kuin ei-karppaavilla: kreikkalaista fetasalaattia oliiviöljyineen ei haluta mieltää karppiateriaksi, vaikka se täyttää kaikki ääneenlausutut ravitsemukselliset edellytykset! -Toki on pidettävä mielessä, että heikosti moderoiduissa verkkokeskusteluissa äänekkäimmät eivät edusta enemmistön asenteita.

Toiseuden toinen puoli, ihaileva romantisointi, on antropologikoulutuksessa esillä varsinkin siksi, että alaa opiskelemaan lähtevillä siihen on helposti luontainen taipumus: etsimme Edeniämme, missä ja milloin se kullakin lienee. ”Pilaamattoman ihmisyyden” romantisoinnista ei varmaankaan koskaan eroon pääse, mutta siitä tulee olla tietoinen. Ilmiö nousee keskeisenä esille pohdittaessa nk. paleoliittista ruokavaliota. Metsästäjä-keräilijöiden kulttuurista ja elämänmuodosta tuntuvat puuttuvat kaikki modernin ahdistavuudet. Kuva metsästäjä-keräilijöistä ja heidän elämästään kuitenkin elää jatkuvasti, heijastaen kunkin tulkitsijan omaa aikakautta, taustaa ja yhteiskuntaa arvoineen. Paleoliittinen näkökulma houkuttaa, mutta siinä on myös ilmeiset vaarat: käänteinen kotisokeus.